I'm back home

Maailman historian surkein bloggaaja täällä taas hei... Suomessa on nyt oltu jo lähes kaksi kuukautta ja viimeisestä postauksesta on aikaa sitäkin enemmän... Näinhän ei ikinä pitänyt mulle käydä, mutta kylläpäs menikin sitten kaikki muu kotiinpaluun myötä tärkeysjärjestyksessä blogin edelle ja kirjoittaminen vaan venyi ja venyi. Mutta jos nyt vihdoin kuitenkin yrittäisin saada tämän päätökseen! 

 PROM! Suoraan sanottuna koko tapahtuma oli vähän pettymys, mutta toisaalta en siltä kamalasti odottanutkaan ja kyllä mulla kuitenkin ihan kiva päivä kokonaisuudessaan oli, joten ei se mikään huono kokemus ollut kuitenkaan :) Aamulla laittauduin kaikessa rauhassa kotona, jonka jälkeen mentiin Chiaran kanssa jonkun meidän koululaisen talolle, jossa oli hirveästi porukkaa sekä valokuvaaja joka räpsi kaikista kuvia. Sen jälkeen meidän host-mom ajoi meidät itse prom-paikalle, jossa loppuilta juteltiin, syötiin ja tanssittiin. Oli kiva nähdä vielä senioreita vikaa kertaa ja hienosti pukeutuneina, mutta mun mielestä prom oli kyllä melko yliarvostettu ja ihan hullua miten paljon jotkut amerikkalaiset siihen käyttivät rahaa! :D Mutta onpahan sekin nyt koettu.

Viimeinen viikko Amerikassa meni melko nopeesti ja sillon mulla oli mm. prom, näin vielä mun host-perheitä ja kavereita ja kävin vika kerran cityssä. Hyvästien sanominen ja eri juttujen tekeminen viimeistä kertaa oli haikeaa, mutta samalla halusin jo niin paljon kotiin, että jotenkin en sitten viimeisinä päivinä edes montaa kyyneltä vuodattanutkaan, koska olin jo niin innoissani. Kaikista kovin paikka ehkä kuitenkin oli automatka lentokentälle, kun ajettiin vielä mun koulun ohi ja katselin niitä Long Islandin maisemia vikaa kertaa, mitkä tuntuivat jo niin tutuilta ja kodikkailta ja oli vaikea uskoa, että olin oikeesti lähdössä pois. 

Lentokentälle mua ei tullut sisälle asti saattamaan muut kuin mun host-äiti ja sille heipat sanottua mun innostus vaan kasvoi lisää ja koska lensin suoraan New Yorkista Helsinkiin, niin kentällä oli jo paljon vaaleita suomalaisia ja moni ympärillä puhui suomea, mikä tuntui niin oudolta ja ihanalta yhtä aikaa :D Lennot meni tosi hyvin ja nopeasti eikä vaihtoaika Helsingissäkään tuntunut pitkältä, kun samalle lennolle sattui muitakin oululaisia jenkkivaihtareita ja juttua riitti! Oulun koneeseen päästyä jännitys iski sitten ihan kunnolla ja Oulun kentällä jouduttiin vähän aikaa toisen vaihtarin kanssa vessassa kokoamaan itseämme ennen kun sitten mentiin hakemaan laukut. Kun niistä ovista sitten ulos päästiin laukkuinemme niin voin ihan rehellisesti sanoa, että se oli paras tunne minkä oon ikinä kokenut, kun näki kaikki kaverit ja perheen vuoden jälkeen ja pääsi taas halaamaan kaikkia. Tulee melkein kyyneleet uudelleen silmiin tätä kirjoittaessa hahah.

 Mun instagramista löytyy myös lyhyttä videota tuolta lentokentältä, jos haluatte käydä kurkkaamassa!

Suomessa on nyt siis jo pari kuukautta asusteltu ja kaikki sujuu hyvin. Ensimmäiset päivät kotona tuntuivat vähän hassuilta ja kulttuurishokki aluksi oli kovempi kuin Amerikassa missään vaiheessa, mutta sekin on ollut oikeastaan vaan hassua, miten kotimaan asiat tuntuu yhtäkkiä niin vierailta. Varsinkin suomalaisten hiljaisuus oli aluksi melko yllätys ja ilma tuntui hirveän kylmältä, mutta samalla myös niin ihanan puhtaalta New Yorkin saasteiden jälkeen. Koulun penkillekin on jo palattu ja kyllähän se melko tylsältä viime vuoteen verrattuna tuntuu. Onneksi sitä lukiota kuitenkin on jäljellä enää vain tämä vuosi ja sitten on taas aika lähteä kohti uusia seikkailuja! Yleisesti ottaen kotiin palaaminen oli kuitenkin juuri niin ihanaa kuin olin ajatellutkin. Välillä ikävä sinne toiseen kotiinkin iskee, mutta toivottavasti sinne pian pääsisin taas käymään.

Suomeen palattua kaikki vaihtovuoden aikana opitut asiat on huomannut itsessä vieläkin paremmin ja täytyy sanoa, että vaihtoon lähtö on yksi parhaista päätöksistä, mitä oon tehnyt. Vaikka mun vuoteen mahtui aika paljon myös ongelmia, niin en missään vaiheessa lähtöä ole katunut. Vaihtovuoden kautta tutustuin myös moniin uusiin ihmisiin niin Suomesta kuin muistakin maista ja sitä kautta on avautunut erilaisia uusia mahdollisuuksia. Oon myös saanut Suomessa jatkaa vielä vaihtarijuttujen parissa, esim. auttamalla mun koulun uusia ulkomaalaisia vaihtareita ja ensi viikonloppuna suunnataan Upin viime vuoden jenkkivaihtareitten kanssa viettämään mökkiviikonloppua ja muistelemaan viime vuotta. Kaikenlaista kivaa siis on tiedossa edelleen, vaikka oma vaihto onkin jo ohitse.

Ainakin yksi koostevideo mun vaihdosta on tänne vielä tulossa, joten sitä varten kannattaa vielä pysytellä linjoilla, jos kiinnostaa. Muuten tämä postaus taitaakin jäädä nyt sitten blogin viimeiseksi, kun on vaihtovuosikin nyt lopullisesti takanapäin. Kiitos hurjasti kaikille teille lukijoille, en ikinä olisi uskonut, että teitä näin paljon tänne kertyisi! :)

-Carla

Tell the world I'm coming home

Muistan mun ekan illan Amerikassa vieläkin ihan kirkkaasti. Olin kuullut muilta vaihtareilta kuinka ekoina päivinä kaikki tuntuu niin uudelta ja jännittävältä, mutta musta ei tuntunut siltä ollenkaan, niinku jossain mun vanhassa postauksessa oon kertonutkin. Koko sen ensimmäisen illan mulla oli rehellisesti sanottuna ihan kauhea olo, koska vasta silloin se todellisuus iski ja tajusin, että täällä sitä pitäisi nyt vuosi olla, kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta. Kaiken lisäksi olin vielä kipeenä ja ekana yönä sitten heräsin sen ja jet lagin ansiosta keskellä yötä ja se fiilis oli oikeasti ihan hirveä, kun halusin vaan takaisin kotiin just sillä hetkellä enkä vasta kymmenen kuukauden päästä.

Täällä sitä nyt sitten kuitenkin ollaan vielä se kymmenen kuukautta myöhemminkin ja vain kuuden päivän kuluttua hyppään jo koneeseen kohti koti-Suomea. Aika on mennyt niin nopeesti, että on vaikea uskoa että tämä vuosi alkaa oikeasti olla jo ihan loppumetreillä, mutta samalla tuntuu kuin oisin ollut täällä jo useampia vuosia enkä Suomea nähnyt ikuisuuteen. Eihän tää aika täällä mitään helppoa koko ajan ollut todellakaan, mutta ei myöskään läheskään niin kamalaa ja mahdotonta kuin sillon ekana iltana pelkäsin. Joka tapauksessa en oo ikinä ollut itsestäni näin ylpeä ja tuntuu oikeesti aika hullulta, että selvisin kuin selvisinkin vaihtovuoden kunnialla loppuun saakka. Mulla tän vaihdon aikana eteen tuli vieläpä tavallista enemmän ongelmia enkä edes tiedä kuinka monena iltana sain itkeä itseni uneen, mutta kaikesta kuitenkin selvisin ja luulenpa, että ensi viikolla, kun siihen lentokoneeseen astun, niin olo on aika helpottunut. Kaikista ongelmista ja vastoinkäymisistä huolimatta mun vaihtovuosi ei todellakaan ollut huono. Vaikka siihen monta vaikeaa päivää mahtuikin, niin niin myös monta hyvääkin, joita en ikinä vaihtaisi mihinkään. Se tunne joka kerta kun tajusin saaneeni uuden oikean kaverin eikä musta oltu kiinnostuneita vain koska olin vaihtari oli jotain sellaista, mitä en Suomessa olisi voinut kokea. Ne päivät, jotka vietin Nycissä ja ihan vaan pelkkä kadulla kävely tuntui ihan kuin unelta. Field hockey joukkueeseen kuuluminen, minne mut otettiin vastaan heti avosylin ja samantien sain kaverin jokaikisestä tytöstä siinä joukkueessa. Kun kuorossa laulaessa ja musikaalia tehdessä tajusin, että olin löytänyt jotain, mistä oikeasti tosissaan tykkään. Kun mulle sanottiin, että mun englannin lausuminen on parempaa kuin monen amerikkalaisen ja kaikki ne illat, kun tulin vasta yöllä kotiin kavereiden kanssa vietetyn illan jälkeen. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. En sanois, että tää oli mun elämäni paras vuosi, mutta opettavin ja kasvattavin ihan taatusti enkä kyllä vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään.

 Vaikka oonkin onnellinen siitä, että mulla on hieno vuosi takana ja kotiinpaluu ja kaikkien näkeminen vuoden tauon jälkeen pian edessä, niin kyllä se Suomeen palaaminen myös vähäsen jännittää. Kuinka paljon kaikki siellä onkaan muuttunut vai onko loppujenlopuksi juuri mikään? Miten sopeudun taas mun vanhaan elämään, vaikka oon ihan eri ihminen nyt kuin lähtiessä? Miten tiivistän koko mun toisen elämän yhteen vastaukseen, kun multa tullaan monta kertaa kysymään "no minkälaista se nyt sitten oli"? Miten keksin ihmisten kanssa puhuttavaa, kun en tiedä läheskään kaikkea Suomen tapahtumista vuoden ajalta eikä ketään kuitenkaan kiinnosta puhua mun vaihdosta paria kysymystä enempää? Miten pääsen taas kiinni lukiossa opiskeluun? Entä jos en tuukaan enää joidenkin tuttujen kanssa juttuun? Varmaan moni näistä jutuista kotiin palattua osoittautuukin turhaksi, mutta kyllähän näitä silti miettii. Vähän myös pelottaa kuinka kova ikävä tänne sitten lopulta iskeekään.

Tällä hetkellä mun fiilikset kotiin lähdön suhteen on kuitenkin ihan loistavat ja tuntuu, että mulla on aikaa täällä juuri sopivasti jäljellä. Vaikka täältä lähteminen ja hyvästien sanominen on rankkaa ja monet kyyneleet on jo vuodatettukin kavereita hyvästellessä niin en silti voisi olla yhtään tän valmiimpi lähtemään kotiin. En voi edes sanoin kuvailla kuinka innoissaan oon kotiinpaluusta enkä pysty yhtään käsittämään, että ihan oikeesti viikon päästä tähän aikaan oon omassa kotona, omassa huoneessa ja nähnyt jo mun perheen ja kaverit. En malta odottaa, että pääsen taas syömään ruisleipää, juoksemaan mun tutulle lenkkireitille ja mökille ja saunaan. En malta odottaa sitä, että voin lähteä kaverille, kauppaan tai minne vaan just sillon kun haluan ja voin tulla kotiin ihan mihin tahansa vuorokauden aikaan. Oon ihan älyttömän onnellinen siitä, että pääsen kotiin ihan kohta.

Ps. Seuraavan kerran kirjoittelenkin tänne sitten luultavasti Suomesta, sillon lisää huomenna olevasta promista ja mun vikoista päivistä täällä!

-Carla