3/4 done

Mun vaihtovuodesta on nyt enää alle neljäsosa jäljellä, mikä on ihan hullua. Tuntuu kuin siitä olisi ihan hetki, kun olin vielä kotona odottelemassa sijoitustietoja vaikka tosiasiassahan siitä on jo melkein vuosi. On älyttömän vaikea tajuta, että se vaihtovuosi, mitä niin kauan odotti alkaa oikeasti olla jo takana.

Oliko tämä vuosi sitten sitä, mitä odotin? Kyllä ja ei. Oliko se kaiken sen odottamisen arvoista? Ehdottomasti.

Tuleville vaihtareille aina sanotaan, että älkää odottako mitään ja se on todellakin paras neuvo jonka voi ennen vaihtoa antaa. Kun itse tänne lähdin, olin vain varautunut siihen, ettei kaikki olisi täydellistä ja hyvä niin, sillä sitä se ei todellakaan ole ollut eikä varmasti ole kenelläkään. Mahtava ja opettavainen kyllä, mutta ei täydellinen. Mulla vastaan tuli vaihtovuoden aikana ehkä normaalia enemmänkin vaikeuksia ja ne otti välillä koville, mutta vasta siinä vaiheessa sen oikeasti tajusi mitä se tarkoitti, kun sanottiin, että ei saa luovuttaa. Vaikka kuinka pahalta sillä hetkellä tuntui niin piti vain jatkaa eteenpäin ja uskoa siihen ,että kaikki muuttuu taas paremmaksi. Ja niinhän siinä aina kävikin. Tämä vuosi on todellakin opettanut mulle miten olla luovuttamatta pahassakaan paikassa, koska mitään muuta vaihtoehtoa en itselleni antanut. Ja tämä on vain yksi esimerkki niistä kymmenistä tavoista, miten vaihtovuosi on mua muuttanut.

Yhdessä vaiheessa mietin paljon oonko "onnistunut" vaihto-oppilaana. Ennen tänne tuloa mun tavoitteena oli kotiutua uuteen kulttuuriin, saada paljon kavereita sekä "toinen perhe" ja oppia englantia tosi hyvin. Ihan rehellisesti sanottuna nuista mikään ei ihan täydellisesti toteutunut. Amerikkalainen kulttuuri ei loppujen lopuksi ole ihan mua varten, mulla ei ole laumoittain kavereita, mulle ei sattunut sitä täydellistä host-perhettä enkä ole mun englannin puhumiseen täysin tyytyväinen. Vähän aikaa sitten mulla oli jonkinlainen kriisi tämän takia ja olin vihainen itselleni, etten onnistunut nuista missään kunnolla. Pikkuhiljaa kuitenkin tajusin, että oletin itseltäni suorastaan täydellisyyttä ja kun asiaa miettii toisella tavalla, niin onnistuin nuissa kaikissa jollakin tavalla. Olen kyllä tottunut Amerikan kulttuuriin ja tiedän miten ihmiset täällä elävät ja osaan elää niin itsekin, on vain eri asia tykkäänkö siitä. Kavereita ei ehkä ole montaa, mutta ne kaverit ketkä mulla on, ovat tulleet tosi tärkeiksi ja tiedän, että tullaan pitämään yhteyttä tämän vuoden jälkeenkin. Mulle ei myöskään osunut sitä täydellistä perhettä, jonka luona olisin asunut koko vuoden, mutta sen sijasta mulla onkin kolme, joiden kanssa voin olla tekemisissä ja olen nähnyt monenlaista elämää yhden talouden sijaan. Englannin puhuminen on ehkä edelleenkin välillä takeltelevaa ja suomiaksentti on ja pysyy, mutta enkun ymmärtämisessä kuultuna tai luettuna ei ole enää minkäänlaista ongelmaa ja voisin melkein väittää kieliopinkin olevan aika hyvin hallussa. Eikä se puhuminenkaan varmaan oikeasti niin kamalaa ole kuin musta itsestäni tuntuu... Jos kertoisin kaiken tämän sille minulle, joka pari vuotta sitten vasta mietti olisiko musta vaihtariksi ja uskaltaisinko lähteä niin en varmasti olisi näihin saavutuksiin tippaakaan pettynyt.

Amerikka-elämää on tänään jäljellä tasan 72 päivää ja sille ajalle mulla on vielä monta suunnitelmaa, jotka tulevat varmasti olemaan yksiä mun vaihtovuoden parhaista kokemuksista, kuten esim, Californian matka, prom ja Long Islandin kesä. Jonkin aikaa sitten mua vielä ahdisti kovaa vauhtia lähenevä kotiinlähtö, mutta nyt ajatukset ovat melkein päinvastaiset. Tällä hetkellä musta tuntuu, että alan olemaan aikalailla done. Ei siis mitenkään huonolla tavalla, musta vaan tuntuu, että kaikki alkaa olla jo koettu ja nähty ja olen valmis kääntämään sivua. Se ikävä kotiin, kavereita, vapautta, ruisleipää, Suomen kesää ja kaikkea muutakin kotoisaa ja suomalaista on vaan jo niin kova ja vaikka saattaakin kuulostaa hassulta niin mun ikävä kotiin ei oo missään vaiheessa vaihtoa ole ollut näin suuri kuin nyt. Onhan se ajatus kotiinpaluusta ja varsinkin seuraavasta kouluvuodesta aika pelottavakin, mutta oon kuitenkin valmis siihen. Amerikkaa, New Yorkia, kavereita, koulua ja monia muita asioita täältä tulee kyllä kamala ikävä, mutta onneksi mulla on vielä reilu kaksi kuukautta nauttia niistä ennen kuin pitää sanoa varmaan vaikeimmat hyvästit ikinä.

-Carla