Nyt kun on täällä Amerikassa jo kuukausi asusteltu ja samalla se on pisin aika mitä oon ikinä ollut pois kotoa, niin voisin kertoa tän hetkisistä tunnelmista vähän enemmän. Vielä 9 kuukautta on jäljellä ja jos ne menee yhtä nopeesti kuin ensimmäinenkin nii oon taas Suomessa ennen ku huomaankaan! Aika on mennyt tosi nopeesti, mutta samalla tuntuu, että oisin ollu täällä jo vaikka kuinka kauan ja suomielämä tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta.
Lähtöpäivä oli varmasti yks koko vaihtovuoden vaikeimmista. Kotoa lähteminen oli tosi haikeeta ja koko lähtöpäivän aamun koitin vaan pidätellä itkua. (En onnistunut...) Kuitenkin kun seisoin ulko-ovella laukkujen kanssa kyyneleet silmissä ja äiti kysyi onko kivaa lähteä niin vastasin, että on. Olin samalla tosi innoissani, mutta yhtä aikaa myös jännitti ja olo oli haikea. Lyhyitten yöunien takia olin lennoilla tosi väsynyt ja Helsinki-New York lennolla mulle iski tähän mennessä pahin koti-ikävä ja oisin vaan halunnut kääntää koneen takasin kohti Suomea ja mietin vaan, että mitä oon mennyt tekemään. Perille päästyä innostuin taas, mutta ekana yönä sitten aikaeron ja flunssan takia heräsin keskellä yötä, tekstasin äitille Suomeen ja oisin halunnut vaan kotiin. Seuraava päiväkin oli vielä vähän vaikea, mutta sen jälkeen ei oo ikävä iskenyt kertaakaan ja tykkään olla täällä tosi paljon. Joskus aamuisin tulee kyllä sellanen olo, että oispa vaan nyt kotona Suomessa, mutta se menee aina ohi kun päivä lähtee kunnolla käyntiin.
Tää eka kuukausi täällä on mennyt miljoona kertaa paremmin kuin ikinä uskalsin edes kuvitella. Sillon kun ekoja kertoja aloin miettiä vaihtovuotta niin mun eka ajatus oli, että eihän musta tähän ois ikipäivänä. Ajattelin aina, että vaihtarin pitäis olla tosi puhelias ja reipas persoona, mitä en niin paljoa aina ole, mutta pikkuhiljaa aloin miettiä, että jos kaikki muutkin on siihen pystynyt niin miksen minäkin. Täällähän siinä vasta parhaiten kehittyykin ja ainahan täältä pääsee poiskin, jos oiskin ihan kamalaa. Mutta nyt oon kyllä niin onnellinen, että oon täällä ja oisin varmaan katunut koko loppuelämäni, jos en ois päättänyt koittaa. Täällä on vaan pakko mennä juttelemaan välillä ihan oudoillekin ihmisille ja kun ei oo muuta vaihtoehtoa niin ei se sitten oo niin vaikeetakaan. Oon jo tän yhden kuukauden aikana joutunut ylittämään itseni monta kertaa erilaisissa asioissa, mutta sen jälkeen on aina ihan voittajaolo!
Oon saanut täällä siis jo nyt tosi hyvin kavereita. Koulussa oon tutustunut muihin tunneilla ja field hockeysta on saanut koko joukkueellisen kavereita. Niinku muitten suomivaihtareiden kanssa whatsappaillessa on todettu niin läheisiä ystäviä täällä on vaikee saada ja välillä joudut olemaan koulussa (ainakin isoissa sellasissa) yksin vaikka sulla kavereita oiskin. Joka tunnilla mulla on kuitenkin joku jolle jutella ja osan niistä tuntee jo paremminkin ja niiden kanssa suunnitellaan tekemistä vapaa-ajallekin. Joukkueen kans on aina tosi mukavaa, oli sitten reenit, pelireissu tai jotain muuta. Mun oli suht. helppo saada kavereita, koska oon koko koulun ainut vaihtari ja musta oltiin aluksi ja jonku verran vieläkin tosi kiinnostuneita ja siinä sitten tutustui helposti. Paras kaveri mulla kuitenkin on täällä meksikolainen vaihtari Yolanda, jonka kanssa meillä vaan heti meni jutut tosi hyvin yksiin ja ollaan saman ikäisiäkin. Koulussa siis kaikki on mua vähintään vuoden nuorempia, vaikkei sekään mikään ongelma oo toisaalta ollut.
Kulttuurishokki ei iskenyt mulle ollenkaan, koska mun mielestä Amerikan ja Suomen kultturit ei niin kauheesti toisistaan eroa ja kielen kanssa ei oo ollut vaikeuksia. Toisaalta voihan se iskeä vielä myöhemminkin, mutta ainakaan tällä hetkellä en usko. Suurin osa tästä ajasta on ollut hyviä päiviä ja välillä tulee aina semmonen "vau asun oikeesti nyt täällä"-olo. Muutama huonokin päivä on ollut millon tekis vaan mieli mennä peiton alle itkemään koko päiväksi ja tuntuu oikeesti, että koko maailma kaatuu päälle, mutta seuraava päivä onki sitte jo parempi. Joinakin päivinä oon myös niin väsynyt, ettei jaksais vaan tehä mitään ja oon oikeesti meinannut nukahtaa tunnille. Aina sillon tulee kuitenkin niin hyvä fiilis kun huomaa, että jotkut jutut jotka oli aluksi ihan uusia on nyt tullu iha normaaleiksi eikä arkipäivät kulu enää siinä, kun joutuu etsimään oikeaa bussia, miettimään uskaltaako mennä hakemaan jääkapista ruokaa tai muussa sellasessa. Päivä päivältä kaikki alkaa tulla tutummaksi ja sen myötä elämä täällä paljon helpommaksi.
Long story short: täällä menee hyvin, rakastan tätä paikkaa ja varsinki mun koulua enkä malta oottaa mitä seuraavat 9 kuukautta tuo tullessaan! Ja jos vielä joku, jolla on mahdollisuus lähtee vaihtoon miettii että pitäiskö niin lähtekää! Se on sen arvoista.
"You'll only regret the things you didn't do and the chances you didn't take"
Lähtöpäivä oli varmasti yks koko vaihtovuoden vaikeimmista. Kotoa lähteminen oli tosi haikeeta ja koko lähtöpäivän aamun koitin vaan pidätellä itkua. (En onnistunut...) Kuitenkin kun seisoin ulko-ovella laukkujen kanssa kyyneleet silmissä ja äiti kysyi onko kivaa lähteä niin vastasin, että on. Olin samalla tosi innoissani, mutta yhtä aikaa myös jännitti ja olo oli haikea. Lyhyitten yöunien takia olin lennoilla tosi väsynyt ja Helsinki-New York lennolla mulle iski tähän mennessä pahin koti-ikävä ja oisin vaan halunnut kääntää koneen takasin kohti Suomea ja mietin vaan, että mitä oon mennyt tekemään. Perille päästyä innostuin taas, mutta ekana yönä sitten aikaeron ja flunssan takia heräsin keskellä yötä, tekstasin äitille Suomeen ja oisin halunnut vaan kotiin. Seuraava päiväkin oli vielä vähän vaikea, mutta sen jälkeen ei oo ikävä iskenyt kertaakaan ja tykkään olla täällä tosi paljon. Joskus aamuisin tulee kyllä sellanen olo, että oispa vaan nyt kotona Suomessa, mutta se menee aina ohi kun päivä lähtee kunnolla käyntiin.
Oon saanut täällä siis jo nyt tosi hyvin kavereita. Koulussa oon tutustunut muihin tunneilla ja field hockeysta on saanut koko joukkueellisen kavereita. Niinku muitten suomivaihtareiden kanssa whatsappaillessa on todettu niin läheisiä ystäviä täällä on vaikee saada ja välillä joudut olemaan koulussa (ainakin isoissa sellasissa) yksin vaikka sulla kavereita oiskin. Joka tunnilla mulla on kuitenkin joku jolle jutella ja osan niistä tuntee jo paremminkin ja niiden kanssa suunnitellaan tekemistä vapaa-ajallekin. Joukkueen kans on aina tosi mukavaa, oli sitten reenit, pelireissu tai jotain muuta. Mun oli suht. helppo saada kavereita, koska oon koko koulun ainut vaihtari ja musta oltiin aluksi ja jonku verran vieläkin tosi kiinnostuneita ja siinä sitten tutustui helposti. Paras kaveri mulla kuitenkin on täällä meksikolainen vaihtari Yolanda, jonka kanssa meillä vaan heti meni jutut tosi hyvin yksiin ja ollaan saman ikäisiäkin. Koulussa siis kaikki on mua vähintään vuoden nuorempia, vaikkei sekään mikään ongelma oo toisaalta ollut.
Kulttuurishokki ei iskenyt mulle ollenkaan, koska mun mielestä Amerikan ja Suomen kultturit ei niin kauheesti toisistaan eroa ja kielen kanssa ei oo ollut vaikeuksia. Toisaalta voihan se iskeä vielä myöhemminkin, mutta ainakaan tällä hetkellä en usko. Suurin osa tästä ajasta on ollut hyviä päiviä ja välillä tulee aina semmonen "vau asun oikeesti nyt täällä"-olo. Muutama huonokin päivä on ollut millon tekis vaan mieli mennä peiton alle itkemään koko päiväksi ja tuntuu oikeesti, että koko maailma kaatuu päälle, mutta seuraava päivä onki sitte jo parempi. Joinakin päivinä oon myös niin väsynyt, ettei jaksais vaan tehä mitään ja oon oikeesti meinannut nukahtaa tunnille. Aina sillon tulee kuitenkin niin hyvä fiilis kun huomaa, että jotkut jutut jotka oli aluksi ihan uusia on nyt tullu iha normaaleiksi eikä arkipäivät kulu enää siinä, kun joutuu etsimään oikeaa bussia, miettimään uskaltaako mennä hakemaan jääkapista ruokaa tai muussa sellasessa. Päivä päivältä kaikki alkaa tulla tutummaksi ja sen myötä elämä täällä paljon helpommaksi.
Long story short: täällä menee hyvin, rakastan tätä paikkaa ja varsinki mun koulua enkä malta oottaa mitä seuraavat 9 kuukautta tuo tullessaan! Ja jos vielä joku, jolla on mahdollisuus lähtee vaihtoon miettii että pitäiskö niin lähtekää! Se on sen arvoista.
"You'll only regret the things you didn't do and the chances you didn't take"
-Carla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti