Tell the world I'm coming home

Muistan mun ekan illan Amerikassa vieläkin ihan kirkkaasti. Olin kuullut muilta vaihtareilta kuinka ekoina päivinä kaikki tuntuu niin uudelta ja jännittävältä, mutta musta ei tuntunut siltä ollenkaan, niinku jossain mun vanhassa postauksessa oon kertonutkin. Koko sen ensimmäisen illan mulla oli rehellisesti sanottuna ihan kauhea olo, koska vasta silloin se todellisuus iski ja tajusin, että täällä sitä pitäisi nyt vuosi olla, kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta. Kaiken lisäksi olin vielä kipeenä ja ekana yönä sitten heräsin sen ja jet lagin ansiosta keskellä yötä ja se fiilis oli oikeasti ihan hirveä, kun halusin vaan takaisin kotiin just sillä hetkellä enkä vasta kymmenen kuukauden päästä.

Täällä sitä nyt sitten kuitenkin ollaan vielä se kymmenen kuukautta myöhemminkin ja vain kuuden päivän kuluttua hyppään jo koneeseen kohti koti-Suomea. Aika on mennyt niin nopeesti, että on vaikea uskoa että tämä vuosi alkaa oikeasti olla jo ihan loppumetreillä, mutta samalla tuntuu kuin oisin ollut täällä jo useampia vuosia enkä Suomea nähnyt ikuisuuteen. Eihän tää aika täällä mitään helppoa koko ajan ollut todellakaan, mutta ei myöskään läheskään niin kamalaa ja mahdotonta kuin sillon ekana iltana pelkäsin. Joka tapauksessa en oo ikinä ollut itsestäni näin ylpeä ja tuntuu oikeesti aika hullulta, että selvisin kuin selvisinkin vaihtovuoden kunnialla loppuun saakka. Mulla tän vaihdon aikana eteen tuli vieläpä tavallista enemmän ongelmia enkä edes tiedä kuinka monena iltana sain itkeä itseni uneen, mutta kaikesta kuitenkin selvisin ja luulenpa, että ensi viikolla, kun siihen lentokoneeseen astun, niin olo on aika helpottunut. Kaikista ongelmista ja vastoinkäymisistä huolimatta mun vaihtovuosi ei todellakaan ollut huono. Vaikka siihen monta vaikeaa päivää mahtuikin, niin niin myös monta hyvääkin, joita en ikinä vaihtaisi mihinkään. Se tunne joka kerta kun tajusin saaneeni uuden oikean kaverin eikä musta oltu kiinnostuneita vain koska olin vaihtari oli jotain sellaista, mitä en Suomessa olisi voinut kokea. Ne päivät, jotka vietin Nycissä ja ihan vaan pelkkä kadulla kävely tuntui ihan kuin unelta. Field hockey joukkueeseen kuuluminen, minne mut otettiin vastaan heti avosylin ja samantien sain kaverin jokaikisestä tytöstä siinä joukkueessa. Kun kuorossa laulaessa ja musikaalia tehdessä tajusin, että olin löytänyt jotain, mistä oikeasti tosissaan tykkään. Kun mulle sanottiin, että mun englannin lausuminen on parempaa kuin monen amerikkalaisen ja kaikki ne illat, kun tulin vasta yöllä kotiin kavereiden kanssa vietetyn illan jälkeen. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. En sanois, että tää oli mun elämäni paras vuosi, mutta opettavin ja kasvattavin ihan taatusti enkä kyllä vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään.

 Vaikka oonkin onnellinen siitä, että mulla on hieno vuosi takana ja kotiinpaluu ja kaikkien näkeminen vuoden tauon jälkeen pian edessä, niin kyllä se Suomeen palaaminen myös vähäsen jännittää. Kuinka paljon kaikki siellä onkaan muuttunut vai onko loppujenlopuksi juuri mikään? Miten sopeudun taas mun vanhaan elämään, vaikka oon ihan eri ihminen nyt kuin lähtiessä? Miten tiivistän koko mun toisen elämän yhteen vastaukseen, kun multa tullaan monta kertaa kysymään "no minkälaista se nyt sitten oli"? Miten keksin ihmisten kanssa puhuttavaa, kun en tiedä läheskään kaikkea Suomen tapahtumista vuoden ajalta eikä ketään kuitenkaan kiinnosta puhua mun vaihdosta paria kysymystä enempää? Miten pääsen taas kiinni lukiossa opiskeluun? Entä jos en tuukaan enää joidenkin tuttujen kanssa juttuun? Varmaan moni näistä jutuista kotiin palattua osoittautuukin turhaksi, mutta kyllähän näitä silti miettii. Vähän myös pelottaa kuinka kova ikävä tänne sitten lopulta iskeekään.

Tällä hetkellä mun fiilikset kotiin lähdön suhteen on kuitenkin ihan loistavat ja tuntuu, että mulla on aikaa täällä juuri sopivasti jäljellä. Vaikka täältä lähteminen ja hyvästien sanominen on rankkaa ja monet kyyneleet on jo vuodatettukin kavereita hyvästellessä niin en silti voisi olla yhtään tän valmiimpi lähtemään kotiin. En voi edes sanoin kuvailla kuinka innoissaan oon kotiinpaluusta enkä pysty yhtään käsittämään, että ihan oikeesti viikon päästä tähän aikaan oon omassa kotona, omassa huoneessa ja nähnyt jo mun perheen ja kaverit. En malta odottaa, että pääsen taas syömään ruisleipää, juoksemaan mun tutulle lenkkireitille ja mökille ja saunaan. En malta odottaa sitä, että voin lähteä kaverille, kauppaan tai minne vaan just sillon kun haluan ja voin tulla kotiin ihan mihin tahansa vuorokauden aikaan. Oon ihan älyttömän onnellinen siitä, että pääsen kotiin ihan kohta.

Ps. Seuraavan kerran kirjoittelenkin tänne sitten luultavasti Suomesta, sillon lisää huomenna olevasta promista ja mun vikoista päivistä täällä!

-Carla