152 down, 151 to go

Nyt on ensimmäinen puolikas vaihtovuodesta jo historiaa ja toinen vielä edessä, niin hullua kuin se onkin. Pieni ns. "puolivälikriisi" on tällä hetkellä menossa, koska tuntuu siltä, että aika loppuu kesken enkä ehtisikään saamaan kaikkea tästä vuodesta irti. Etenkin nämä kaikki vastonkäymiset ovat vaan vahvistaneet tätä tunnetta, mutta oon melko varma, että tämän tunteen kanssa tuskin kukaan sitten kesällä lähtee vaihdosta pois, niinkuin joku viisas meidän upilaisten ryhmächatissa totesikin. En voi edes kuvitella kuinka kamala se päivä tulee olemaan, kun joudun jättämään kaiken tämän taakseni tietämättä yhtään milloin voin taas palata, mutta yhtäaikaa oon kuitenkin tositosi onnellinen siitä, että enää muutama kuukausi siihen, että pääsen taas kotiin ja näkemään kaikki! Ajatukset ovat niin sekaisin, että en oikein edes tiedä haluaisinko ajan menevän nopeasti vai hitaasti. Oli miten oli, vaihtoon lähtö on ollut yksi mun elämäni parhaimmista päätöksistä, that's for sure.

 Viimeisimmät viisi kuukautta ovat muuttaneet mua paljon. Ne kuukaudet ovat olleet elämäni erilaisimmat, huikeimmat, raskaimmat ja yhtä aikaa sekä lyhyimmät että pisimmät ikinä. Ne kuukaudet ovat löytäneet musta esiin täysin uusia puolia, jättänyt joitain piirteitä musta välille ja mikä parasta, kaivanut esiin puolia, joita en ennen ole osannut tai uskaltanut itsestäni näyttää. Näiden kuukausien aikana olen yhtä aikaa elänyt unelmaani, mutta myös kohdannut tosi vaikeita aikoja. Oon vuodattanut miljoonat kyyneleet, milloin onnesta ja milloin turhautuneisuudesta ja ikävästä. Ja tämä kaikki on kasvattanut mua paljon, tunnen itseni paremmin ja itseluottamus on kasvanut ihan järjettömästi. Ensi kesänä Suomeen palaa ihan uudistunut minä. Kun mietin eroa itsessäni viime talvena ja nyt niin en ole ihan varma pitäisikö itkeä vai nauraa. (Fyysistä muutosta ajatellessa tosin tekee mieli itkeä ja kovaa...)

Näiden viiden kuukauden aikana olen nähnyt täysin erilaista elämää kuin kotona Suomessa ja se on muuttanut mun ajatusmaailmaa paljon. Olen aina ollut kiitollinen siitä, miten hyvin mulla asiat oikeasti on, mutta täällä se kiitollisuus ja onnellisuus on kasvanut siitä vielä tuhat kertaa suuremmaksi ja suorastaan hävettää, etten ole sitä ennen osannut arvostaa niin kuin nyt. Tämän erilaisen elämän näkeminen on muuttanut mua myös toisella tavalla. Täällä ihmisillä asiat on usein paljon huonommin kuin Suomessa. Sukulaisten kanssa on monesti ongelmia, perheiden ongelmat ja riidat ovat täällä aivan toisella tasolla ja monet perheet ovat hyvin vähävaraisia. Mulle on tehnyt todella hyvää näiden asioiden näkeminen läheltä. Joissakin tapauksissa mun arvostus omasta elämästäni kasvaa entisestään, mutta samalla olen myös nähnyt, että monet ihmiset ovat hyvinkin onnellisia, vaikka elävätkin esimerkiksi vähillä varoilla tai erikoisemmissa perhekuvioissa. Oon oppinut, mistä onnellisuus oikeasti on kiinni ja siinä samalla oon oppinut itse olemaan onnellinen.

Yksi asia, jota vaihtovuosi eniten on mulle antanut on arvostus Suomea kohtaan. Nykyään musta tuntuu hirveältä, miten huonona paikkana oon ennen Suomea pitänyt ja kuinka oon ennen haukkunut sen ihan maanrakoon. Vaikka täällä on myös vahvistunut se, ettei tietyt asiat Suomessa ole edelleenkään mua varten, oon myös tajunnut sen, että Suomi on silti mulle se ainut ja oikea kotimaa. Toki haluan vielä matkustella ja luultavasti asuakin vielä jossain muualla, mutta loppujen lopuksi tuun melko varmasti aina palaamaan Suomeen, ei siitä vaan mihinkään pääse. On surullista, miten niin moni suomalainen ei näe kuinka hyvin meillä asiat oikeasti ovat, koulutus ja terveydenhuolto on ilmaista eikä kukaan joudu elämään täydessä köyhyydessä. Meillä on myös hieno luonto sekä erikoinen kulttuuri. Olkaa suomalaiset kiitollisia ja ylpeitä siitä, mitä meillä on!

Tärkeintä unohtamatta vaihtovuosi on antanut mulle toisen kodin ja paljon uusia ihmisiä mun elämään. Rakastan Long Islandia ja NYC:iä niin paljon ja tää paikka tuntuu jo ihan kotoisalta ja tutulta. Tuntuu hassulta, että osaan kulkea yhdessä maailman suurimmista kaupungeista itsekseni (okei ehkä joskus vähän vielä eksyn...) eikä tää paikka tunnu mulle miltään turistikohteelta vaan kodilta. Elän täällä paikallisten kanssa ihan normaalia paikallisten elämää ja olen sopeutunut tänne tosi hyvin. Monista asioista täällä en tykkää, mutta niinhän se on Suomessakin. On mahtavaa, että mulla on kaksi hienoa kotia eri puolilla maapalloa, erilaisissa maissa. Oon myös tutustunut niin moniin uusiin ihmisiin eri puolilta maailmaa ja muutamia heistä voin kutsua ystäviksikin. Vaikken oikein mihinkään perheeseen ole päässyt kunnolla asettumaan, oon kuitenkin tutustunut heihinkin ja tullaan pitämään yhteyttä jatkossakin. Mulla on myös varmasti tulevaisuudessa jokaisen perheen luona paikka, mihin mennä kun haluan tulla takaisin. 

Half of my heart's in Finland, the other half's in New York

-Carla